Ikävä. Ei mulla muuta.

Hirveän hirveän ikävä iski, nää on niitä iltoja ku kaipaa hirveästi äitiä, ja että se ois taas täällä ja näkis mun ja Antin maailman rakkaimman kultakimpaleen, Henrin. Henri rakastais niin paljon huolehtivaista, iloista, nauravaista, hellää ja rakastavaista mammaa. Ja niin rakastais tääkin ja rakastaa edelleen vaikka äiti on jo rajansa ylittänyt yli vuosi sitten.

Mä en voi vieläkään ymmärtää, että miksi just mun äiti vietiin pois ja miksi niin hyvä ja kultainen ihminen. En oikeasti tiedä ketään kenen kanssa äiti ei tullu toimeen ja ei tiedä kukaan muukaan. Äiti oli ehkä maailman suvaitsevaisin ihminen, jonka tiedän. Toivon vaan, että äiti näkis meidät tuolta jostain ja näkee miten ihanan pojan minä ja Antti ollaan saatu ja miten mäkin oon muuttunu ihmisenä niin paljon, parempaan suuntaan. Äitienpäivä tulee olemaan kyllä taas jälleen inhottava, kun ei voi antaa ruusuja ja toivottaa hyvää äitienpäivää sille omalle äidille. Epäreilua.

Löysin yhden biisin tuossa ohimennen joka oli mulle tosi tärkeä sillon ku äiti sairasti ja ku oli äidin viimesimpiä hetkiä. Sanat on kyllä niin osuvat ja voin jakaa osan teidän kanssa;

"Ympärilläsi pyörin, räpyttelen siipiä

Hätääntyneenä hyörin, koitan hiljaa hiipiä

Haluaisit jo mennä, se liian aikaista ois

Jos suristen en lennä, sä vain himmenet pois

Mä kuiskaten korvaasi käsken

Älä vielä luovuta kesken

Mä oon se pieni hyönteinen

Joka napaasi kutittaa

Sua vielä rauhaan jätä en

Et saa liukua rajan taa

Et saa liukua rajan taa

Tänään et piiloude taakse raskaiden verhojesi

Äiti oon yhä tässä, sun elämänperhosesi

Haluaisit jo mennä, se liian aikaista ois

Jos suristen en lennä, sä vain himmenet pois

Mä sydämesi lyöntejä lasken

Älä vielä luovuta kesken"